Minun instrumenttini

Olen tanssitunnilla, ryhmä on jaettu puoliksi, odotan oman ryhmäni vuoroa ja katselen luokkatovereideni tanssia ja liikehdintää. Hytkyttelen paikoillani ja ihastelen. Keho on mahtava ja ihmeellinen ja yllättää toisinaan omistajansakin. Se venyy, liikkuu, kantaa, vaikuttaa ja tukee. Se viestii sanattomasti, mutta tunnistettavasti ja vahvasti. Musiikki rytmittää tämän ryhmän liikettä, liike nivoo yksilöt yhdeksi.



Tanssitunteja ja akrobatiaa, kyllä kiitos! Saan tutkailla kehoni toimintaa enemmän kuin koskaan. Ensimmäistä kertaa pystyn keskittymään juuri niihin asioihin, jotka koen tarpeellisiksi. Opisto onkin mahdollistanut itseni tarkastelun, pakoon ei pääse, siinä piilee se hienous.



Ennen opistoaikaa pelailin salibandya ja lenkkeilin. "Oleellinen" tapahtui pelikentillä ja kehonhuolto oli omatoimista. Omatoiminen tarkoitti tässä tapauksessa vapaaehtoista. Venytteleminen ei tuntunut tärkeältä. Kyllähän sitä kehotettiin venyttelemään ja muistutettiin, että venyttelemättömyys kostautuu sitten vanhempana. Niinpä niin, joskus pitkän ajan päästä, ajattelin. Eipä siihen tosiasiassa kovin pitkään mennyt.



Muistan koulun ensimmäisen joogatunnin. Ärsytti ja otti päähän. Kehoni ei taipunut enkä saanut venytyksiä tuntumaan. Olin aivan jäkissä. Koitin rentouttaa kehoani, mutta se ei suostunut yhteistyöhön. Ja niin se iski, kehonhuollon laiminlyönti kostautui niin kuin oli luvattu. Mutta eihän peli voinut olla menetetty, eihän?

Pienellä takapotkulla aloitin aktiivisen kehonhuollon. Niin siinä vain kävi, olo helpottui päivä päivältä. Sain uudenlaisen käsityksen siitä, mitä rentous on ja miltä kehoni tuntuu.
Kuuntele ja ymmärrä, nyt sen tajuan.

-Sami