Teatterikoulutus: helmikuuta 2016

torstai 25. helmikuuta 2016

Minun instrumenttini

Olen tanssitunnilla, ryhmä on jaettu puoliksi, odotan oman ryhmäni vuoroa ja katselen luokkatovereideni tanssia ja liikehdintää. Hytkyttelen paikoillani ja ihastelen. Keho on mahtava ja ihmeellinen ja yllättää toisinaan omistajansakin. Se venyy, liikkuu, kantaa, vaikuttaa ja tukee. Se viestii sanattomasti, mutta tunnistettavasti ja vahvasti. Musiikki rytmittää tämän ryhmän liikettä, liike nivoo yksilöt yhdeksi.

Tanssitunteja ja akrobatiaa, kyllä kiitos! Saan tutkailla kehoni toimintaa enemmän kuin koskaan. Ensimmäistä kertaa pystyn keskittymään juuri niihin asioihin, jotka koen tarpeellisiksi. Opisto onkin mahdollistanut itseni tarkastelun, pakoon ei pääse, siinä piilee se hienous.

Ennen opistoaikaa pelailin salibandya ja lenkkeilin. "Oleellinen" tapahtui pelikentillä ja kehonhuolto oli omatoimista. Omatoiminen tarkoitti tässä tapauksessa vapaaehtoista. Venytteleminen ei tuntunut tärkeältä. Kyllähän sitä kehotettiin venyttelemään ja muistutettiin, että venyttelemättömyys kostautuu sitten vanhempana. Niinpä niin, joskus pitkän ajan päästä, ajattelin. Eipä siihen tosiasiassa kovin pitkään mennyt.

Muistan koulun ensimmäisen joogatunnin. Ärsytti ja otti päähän. Kehoni ei taipunut enkä saanut venytyksiä tuntumaan. Olin aivan jäkissä. Koitin rentouttaa kehoani, mutta se ei suostunut yhteistyöhön. Ja niin se iski, kehonhuollon laiminlyönti kostautui niin kuin oli luvattu. Mutta eihän peli voinut olla menetetty, eihän?

Pienellä takapotkulla aloitin aktiivisen kehonhuollon. Niin siinä vain kävi, olo helpottui päivä päivältä. Sain uudenlaisen käsityksen siitä, mitä rentous on ja miltä kehoni tuntuu.
Kuuntele ja ymmärrä, nyt sen tajuan.

-Sami

keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Nyt mennään

Maailmassa on paljon paskaa. Ihminen ei ole valmis.

Sen oon oppinut.

Meidän työryhmä on tutkinut asioiden tilaa maailmassa. Väkilukua, väkivaltaa, nälkää, ruokaa, sukupuuttoja, päästöjä ja jätteitä. Siis sitä, miten ihmiset kohtelee toisiaan ja kaikkea muuta, ja mitä siitä seuraa ja on seurannut. Ollaan möyritty paljon netissä. Tuhon merkkien löytäminen on helppoa. Niiltähän on suorastaan mahdotonta välttyä, vaikkei uutisia katsoiskaan.

Sitä sit kelailee: Suuntahan on monessa mielessä hyvä, mutta… Mitä jos me ei ehditä? Jos me vaan tavalla tai toisella kustaan tää homma? Kaikki loppuu meidän itsemme takia.

MUTTA MIKSI? Miksi keskitytään ongelmiin?

Oon tehnyt teatteria silleen, että keskittyy ongelmiin. Se ei oo kivaa.

Oon elänyt silleen, että keskittyy ongelmiin. Mitään ei tapahdu.

Tehään, tehään! Jooko pliis joohan? Mennään!

Hyvää faktaa saa todella kaivaa. Mutta mehän kaivetaan, ei hätää. Me ollaan täällä koulussa ja meidän opiskeluun täällä, työskentelyyn tässä teatteriproggiksessa, kuuluu se, että me opitaan toivo ja löydetään hyvä ihmisessä. Tää on vapaan sivistystyön laitos.

Maailmassa on paljon hyvää. Ihminen on kaunis.

Etenkin sen oon oppinut.

-Samuel

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Haaave you met [your name]?

Kuva on syksyn kannanottodemoista.

Tiedätkö sen olotilan, kun päässäsi olevat ajatukset muodostavat lähinnä kaksivuotiaan piirustusta muistuttavan sykkyrän? Sen sellaisen värikkään, mistä ei löydä yhtä yhtenäistä viivaa. Pahimmassa tapauksessa se ei ole edes värikäs, vaan sellainen halvalla mainoskuulakärkikynällä tehty.

Tai tiedätkö sen painostavan ja tumman tunteen, kun olet ollut liian kauan yksin neljän seinän sisällä? Aina ei tarvita edes kirjaimellista neljää seinää. Välillä tuntuu, kuin olisit oman pääsi sisällä vankina. Ympärillä huutaa kymmeniä eri ääniä, eikä mistää niistä saa selvää. Pitää päästä ulos.

Ajattelu, pohtiminen, funtsiminen, kelailu, mietiskely, pään sisällä duunailu. Enkä nyt puhu siitä ajattelemisesta, että pitääkö kaupasta ostaa kurkkua vai maitoa, vai molempia. Tarkoitan niitä asioita siellä syvemmällä. Tiedät kyllä. Sitä möykkyä, mitä työnnät vuosi vuodelta syvemmälle mielesi perukoille.

Miksi se pelottaa? Miksi me niin mielellämme pakenemme sitä? Ajatteleminen on meille yhtä lailla automaatio, kuin hengittäminen, mutta emmehän me pidätä hengitystäkään väkisin. Miksi sitten pidättää ajatuksia tai lakaista ne aivokuoresi maton alle. Pääsi sisään mahtuu käsittämätön määrä asiaa. Sen saa sumeaksi, mutta se ei unohda. Eikä pidäkään unohtaa. Ei pidä työntää syrjään omia kelojaan. Kirjoita ne, tee niistä musiikkia, teatteria, puhetta, kuvia. Laula niitä ääneen, puhu ne liikkeenä. Ihan mitä vain.

Ajatuksille ei välttämättä tarvitse selkeitä ääriviivoja. Ei niistä saa selkokieltä kuitenkaan, ennen kuin avaat suusi tai otat kynän käteen ja purat sekasotkua ulos. Eikä aina silloinkaan. Käsialasi on sitä tönkömpää, mitä vähemmän kirjoitat ja sitä eläväisempää, mitä enemmän kirjoitat. Descartesin ”Ajattelen, siis olen”, on kaikessa kliseisyydessään toimiva. Ajattele enemmän, ole enemmän. Ole enemmän sinä.

On äärimmäisen helpottavaa olla ja työskennellä ihmisten kanssa, jotka elävät aidosti samaa sekasortoista mielen maailmaa. Kukaan ei jää katsomaan arvostellen, kun puhut ensin kulmat kurtussa maailmaa uhkaavasta dystopiasta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä loikit pitkin seiniä laulaen kummallisella äänellä. On vapauttavaa, kun voit sen enempää selittelemättä kertoa mielipiteesi Iokasteen itsemurhan syvemmästä tarkoituksesta (Oidipukset pyörii mielessä), halata vieressä olevaa tai alkaa tanssimaan juuri sillä omalla oudolla tyylilläsi.

Pelkäämme liikaa kohdata itsemme ja tuudittaudumme siihen uskoon, että se peilistä takaisin tuijottava otus olet sinä, eikä muuta tarvitse tietää. Tosiasiassa ihminen ei voi, eikä pysty koskaan elämänsä aikana näkemään tai katsomaan itseään kasvoihin. Kaikki kuvat, mitä näet, ovat heijastumia. Parhaiten kohtaat itsesi silmästä silmään, kun annat tilaisuuden päässäsi pyöriville säikeille ja annat niille mahdollisuuden näyttää sinulle, kuka sinä olet.

Päästä ulos, pura, tutki – yhdessä tai yksin. Mitä enemmän käytät siihen aikaa, sen värikkäämmäksi sykkyräsi muuttuu ja sen lankoja on helpompi seurata. Eikä se haittaa, vaikka ne eivät aina johtaisi minnekään. Aina ei tarvitse löytää loppua. Anna itsellesi mahdollisuus tavata sinut, ja anna ihmisten lähelläsi näyttää keitä he ovat. Jos ystäviesi seurassa tekee mieli tehdä kuperkeikka, tee se! Jos bussipysäkillä kuulokkeistasi tulee hyvä biisi, tanssi hyvä ihminen!

-Emma

maanantai 15. helmikuuta 2016

Manifesti elämisen tarpeellisuudesta

Kannanottodemomme saivat ensi-iltansa 27.11.2015 ja kyseinen, kello puoli kahdelta yöllä kirjoittamani manifesti pilvilinnan keittiössä sai kait suhteellisen paljon kehuja ja poistuvilta katsojilta niitä vähän pidempiä, nyökkääviä katseita. Ei kait siinä, yleisön pyynnöstä jätän sen nyt tähän. Kiitos, Sami, Samuel ja Suvi, jotka toteutitte jotakin mulle hyvin tärkeää! Te olitte kyllä upeita.

Ei elämää, koulua, elämänkoulua - ei ole mitään oppeja tulevaisuutemme tähden. Ei! Pelastautua täytyy niin propagandalta ja ahneudelta, ilmastonmuutokselta ja paskalta taiteelta. Joo! Tulostetaan kokonainen wikipedia ja pyydetään siitä miljoona. Ei! Kuinka saada aikaiseksi muutoksia jos muuttuvaa on kaikki tieto ja ympärillä liikkuva universaalius ja aatteet? Nii! Kuinka lopettaa tekoja? Nii! Kuinka opettaa kouluissa sitä, miksi tulisi lopettaa jotakin sellaista, mikä ei ole haitallista jollekin toiselle? Joo!

Nyt. Nyt saa luvan riittää tämä toisiemme hiplailu, jatkuva seksuaalinen syöttö ja naisilta-naisille tuotettu ”provokaatiota” sisältävä performanssi. Meidän tulee jakaa kuulemamme korva korvaa vasten, ruokkia aistejamme, unohtaa ja uppoutua hetkiin, muttei hukuttaa itseämme tämän urbaanin paskapallon sisällä, sen joukossa. Kuin olisimme itse roskaa, jolla ei ole väliä muulle sivilisaatiolle. Älä ahnehdi liikaa ja toivo silloin tällöin yhteistä hyvää. Äiti-maa ei kutsu sinua, oma äitisi silloin tällöin kun haluaa tyydyttää elämän perusedellytyksistä yhden ja kutsuu sinut syömään. Sinua tulisi kutsua jokin muu syy kuin sinä itse. Saako sinua aamulla liikkeelle yhteinen hyvä?

Esiintyvillä taiteilla on tärkeä merkitys vain suhteessa haluamaamme näkyvyyteen. Ei ole resursseja tehdä uutta, kouluttaa ihmisiä vääntelehtimään kehoillaan. Mihin sellaista ihmistä tarvitaan? Miksi sellaiselle ihmiselle tulisi maksaa, jonka työväline on oma suu ja liikkuvat nivelet, todennäköisesti myös egosentrisyydellä valeltu mieli. Ei kukaan tule ennen sinua, sinä kuljet kentälle kaikkien jälkeen. On ongelmia, monenlaisia. Kaikki kappaleet tulisi säästökuurien alla pistää yhdeksi lihaksi. Tuottaa teatteria ihmisten kanssa, joille siitä olisi terapeuttista apua: johdannaisesti luoda kappaleilla ääniä, musiikkia ja tallentaa videokuvaa tämänpäivän maailmasta. Lisää työpaikkoja ja työllistymistä ohjaavia ihmisiä, tämä maailmankaikkeus leijaillee olemattomasti tietämättömyyden harteilla - ketä voi kutsua päättäjäksi? Millä perusteilla? Mikä on tärkeämpää rahankäyttöä ja kuka keksi rahan?

Asunnossa, jonka on rakentanut ihminen, tuoksuu inkivääri. Minä istun talossa, jonka on rakentanut toinen ihminen. Ja niin istut sinäkin, suurimman osan elämästäsi olet ja istut toisen ihmisen käsissä. Istut ja kuuntelet sitä, miten olisit parempi tekijä jos vain ajattelisit enemmän. Teet vuosistasi sellaisia kuin niitä päätät lähestyä. Onko elämässä muutakin? Kuoletko, katoatko sinä silloin, kun silmäsi sulkeutuvat viimeisen kerran?

Minä seison tässä ja lausun tätä sinulle. Minä lausun tätä siksi, että voisit samaistua ja saada omille ajatuksillesi varjon, ylöskirjoitetun sitaatin siitä, mitä joskus ehkä olet ajatellut, muttet kuitenkaan sanonut ääneen. Pyri pitämään kiinni elämässäsi siitä, mitä sinulla on juuri tässä hetkessä. Antaudu. Antaudu muille ja kuuntele niitä, jotka tietävät sinua enemmän. Äläkä koeta hallita sitä, miksi itkeminen silloin tällöin vapauttaa sinut. Anna ihmisten ottaa sinut vastaan. Hengitä. Haasta itseäsi, jumalauta.

-Wenla

perjantai 5. helmikuuta 2016

#throwback: Alkumme ABC

Kuva on syksyn Taidelauantailta.

A Asiallista aikaa ahmittu aamuista aina alkuiltoihin. Amazing. Apua, ahterini anoo armoa.

B Bileet, joissa juopuu uusista ihmisistä, uusista opeista, uusista oivalluksista itsestä ja taiteesta. Näissä bileissä on draamaa, tunteita, eksymistä ja löytämistä. Näissä bileissä on jotain ainutlaatuista voimaa.

C Sain kesäkuussa cocktailkutsun elokuulle. Cocktailbaariin, jossa on pitkä jatkumo, missä on paljon erilaisia cocktailtikkuja!

D Enemmän duunii, vähemmän dissii. Täst vuodest tulee vitun blessii.

E Ehkä vain tyhjentävästi voin kuvailla, kuinka eheäksi elämä on ehtinyt muotoutua täällä tämän lyhyen ajan jakson aikana. Edessä on edelleen paljon, mutta en sitä epäile, ettenkö siitä tulisi pitämään! Enteilee enormous essences!

G Tääl on niimpal gauhiast siistejä juttuja. Musta on tullut Google. Opettajatkaan ei oo gestaposta.

F Kaipa olemme fyysistyneet, ryhdistäytyneet opettelleet puhumaan face to face. Faktat pöytään ja falskiudesta pois. Voisi kysyä, oletko oppinut fiksuutta, fiktiivisyyttä, fiilistelyä ja filosofista filmailua?

H Hengitämme. Huohotamme. Hikoilemme. Huolenpitoa, huomaavaisuutta, haleja. Hallitsematonta hekotusta, hulluutta, hepuleita. Hyvästi hiljaisuus! Haastavia harjoitteita, havaintoja. Heittäydymme. Heräämme harhoista. Havahdun. Hölmönä hermoilin hyväksytäänkö. Herkistyn. Hienointa hekumaa hetkeen.

I Iiiiik, ihanaa! Iloa, itkua, irstasta ilakointia - itse ihmisyyttä. Iskenyt isosti.

J Joku: "Jännittäää?"
Joukko: "Joo..."
Joku: "Jaksaako?"
Joukko: "Jaksaa, joukko jelppaa!"

K Kylä, kelpo keskittymä. Kyllä kelpaa keskittyä. Kaikenlaista kivaa, kokeillaan, kehokin kovilla. Kihelmöi, kenen kanssa kulloinkin kohdataan. Kiitos, koulu. Kaikki kaivetaan.

L Liimaudumme lähekkäin, loittonemme luotanne, lukittaudumme lujasti liki. Lupaukset liipasimella me luiskahdamme läheisyydenliittoon. Loisten lailla luikertelemme lantiosta luuytimeen lämpöä liikuttamalla. Lihakset luovat liikettä. Laulamme leikkisästi, luomme loisteessa ja liikutumme lempiessämme.

M Mahtavaa, mieltä mullistavaa ja muistamisen arvoista. Missä vain, milloin vain, mihin aikaan vain ja aina on joku, jonka kanssa leikkiä. Mielettömiä tyyppejä, muutoksia ja mielenliikkeitä. Me!

N Nää naamat nään. Nielaisen. Nää naamat naulitsee. Nostan naamani niiden nähtäväksi. Näin sen on oltava.

O Oikeassa. Oikeaan. Oikein.

P Pysähdyn. Pelkään, mutta paljon vähemmän juuri nyt. Parasta olla täällä. Parempaa en voisi kuvitella. Puistattaa. Punastuttaa. Paikka tämä taitaa parantaa.

Q -kirjain on kirjaimista tarpeettomin. Sille ei yksinkertaisesti ole omaa paikkaa muiden aakkoskirjainten joukossa. Ei taitoja, tarpeeksi kiinnostusta tai tilaa onnistumiselle. Onneksi tämä teksti ei kuitenkaan pidä paikkaansa.

R Tässä paikassa vallitsee jokin valtavan rakkauden ilmapiiri. Porukassa on hurrrjat määrät tekemisen intoa ja uuden oppimisen riemua. Ps. Raita on rautaa!

S Superopettavaista ja ajatuksia herättävää tekemistä. Syy-seuraussuhteiden löytämistä ja siistejä tyyppejä. Siitä koostuu mun Lahti.

T Tääl tehään täysillä! Toivottavasti tullaa toimeen tavalla tai toisella! Timo tykittää tujuu tsettii!

U Unohtumaton tunne, hengittää samaa ilmaa, toiveita, unelmia ja tavoitteita 20 uuden ihmisen kanssa. Uskaliaat, rohkeat ja vaikuttavat Minä-esitykset porautuivat sydämeen, kuten esittäjänsäkin.

V Viime vuoden vuosikurssini vaihduttua vieraaseen välillä (vaikkakin vähentyvästi) vielä viivyn vanhassa. Vaan voi veljet! Voi veljeyttä, välittömyyttä, vapautusta: vasta virrassanne voin valjastaa "viisauteni", voimavarani. Välittää. Välittää vilpittömästi. Välittää vanhaa, vaihtoehtoista, vaihtua, vahvistua.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Jokaisella askeleella

Kului yhdeksän viikkoa ja koitti syysloma. Kolmen metrin mittaiselle paperille oli kirjoitettu kaikki se, mitä näiden viikkojen aikana oli ehtinyt tapahtua. Oli kulunut ¼ lukuvuodesta. Olin pelannut kerran jalkapalloa, toisella kerralla seurasin sivusta pohtien pelaamisen ja näyttelemisen yhtymäkohtia, kolmannella kerralla valmensin joukkueeni voittoon. Olin tanssinut kerran etsien omaa tapaani liikkua ja tutkaillut useasti sitä, miten luokkatoverini liikkuivat kukin omalla erityislaatuisella tavallaan. Olin tehnyt kuperkeikkoja ja jännittänyt vieressä uskaliaiden ensimmäisiä voltteja.

Ehdin jo palauttaa päivystyksestä saamani kyynärsauvat. Kivimaan uimahallissa on tuttuja kasvoja. Siellä huikataan vastaantulijoille huomenet ja mietitään, miten Pelicansin peli sujui edellisiltana.
Syyslomalla ensimmäinen leikkaus, joululomalla toinen. Ehdin palauttaa jo toiset ja kolmannetkin kyynärsauvat, sain neljännet. Pakkasin loman päätteeksi auton takakonttiin kuntopyörän, ohjaaja katsahtaa palautteessa ensin pyörään ja sitten näyttelijöiden joukkioon etsiessään katsellaan minua.

Kuvat: Satumaari Ventelä / Kauppalehti

Ulkona pyrytti lunta, bussit olivat myöhässä aikataulustaan. Vastapäätä istuva nainen tokaisi, että ”noilla on varmaan kiva könkätä tuolla hangessa.” Kerran en könkännyt ja kaaduin suojatien liukkauteen. Huusin korttelin päähän, hengitin ja viikon päästä taivuin samoihin asteisiin. Nyt jo hieman enemmän.
Läsnä tämä on jatkuvasti. Jokaisella askeleella. Aamupalalla kolme lasia: appelsiinimehua, beroccaa ja panacodia. Tulee tekstiviesti, jossa kysytään, miten fysioterapia sujui. Kehuja olen saanut siitä, miten hienosti kävelen. Valtavasti taputuksia selkään. Kantoapua kerroksesta viidenteen.

Vieressäni oleva totesi kerran, että
”Sinä tulet oppimaan jotain sellaista, mitä kukaan meistä muista ei voi oppia.”

-Riikka

maanantai 1. helmikuuta 2016

Josta joku minut näkenee

Keho tuottaa värisevän aallon. Näin kuvaisin ensimmäistä kertaa, kun sain kehostani irti sävelpuhtaan äänen. Ennen elokuuta en ole koskaan laulanut, en ainakaan oikein, tai tiennyt mitä se on. Tämä uskomaton instrumentti, johon olen päässyt opistolla tutustumaan aivan uudella tavalla sekä lämmittää, että lähentää minua itseni kanssa. Ääni on uskomaton. Minulla on ääni.

08/2015
Vaikka puhun sanoilla ja merkitsen
Uskon olevani yksi haaleneva
Kuva josta joku minut näkenee
Ja heittää murjottuna roskikseen
Voin olla avuksi ja siis tietenkin
Yritän parhaani ja olen läsnä
Maailma vain ei näe minua
Kuten minä haluaisin nähdä

Impi portailla

Laulaminen ja sen henkilökohtaisuus on minulle valtaisa ääri. On päiviä jolloin haluan vähiten olla sinut itseni kanssa, jolloin laulaminen ei onnistu. Kun tekniikka ei ole veressä, laulamisen taito on riippuva tunteista ja vireydestä. Laulaminen tuo minua lähemmäs itseäni, mutta sitä juuri välillä pelkäänkin: paljastaa itsestäni liikaa. Se altistaa tutkimaan tapaa olla olemassa ”olla äänessä, ilmaista ja tulkita maailmaa”. Minulla ei ole koskaan ollut ongelmia äänen kanssa, en tiedä kuinka sellainen lamauttaa, en omasta kokemuksesta. Uskon, että sen painoarvoa ei voi mitata. Olen löytänyt jotain todella arvokasta. Sen tiedän.

10/2015
Kun susta tuntui tältä
Ettei maailmaasi ollut,
Oli kaikki aika, ei ikeä
Ja tunsit lämpöä, kykyä.

Yhtymäkohtia

Olen täpinöissäni kevään lauluillasta jo nyt. En malta nähdä, missä vaiheessa ääneni on silloin. Kuinka paljon olen kehittynyt, sen näkee vasta sitten. Ennen sitä haluan uhmata itseäni ja ottaa haasteita; mennä epämukavuusalueelle, laulaa: Hekumaa!

-Joonas