Istun opistolla omassa huoneessa ja kirjoitan tätä. Huoneessa 520, perjantaina 26.2.2016. Kello on nyt 17:55. Selaan Wikipediaa.
Mun jokainen päiväkirjamerkintä alkaa samalla tavalla: paikka, päivä ja kellonaika. Kirjoitan, jotta ajatukset ja fiilikset jäisi talteen ja voisin ymmärtää niitä paremmin. Laitan ylös kysymyksiä ja keloja päivästä: jotkut asiat aukenee kun ne kirjoittaa ylös ja lukee joskus viikkojen päästä uudestaan. Tai vaikka vuoden kuluttua. Kahden. Jotkut pohdinnat ei tunnu ratkeavan, vaikka ne kuinka kääntelisi puhki, silti niiden ylös kirjaaminen aina auttaa ajatuksia kasvamaan. Virtaamaan eri suuntiin.
”Lahdessa. Maanantaina 17.8.2015. klo 09:XX
Ensimmäinen päivä. Ei olla vielä juurikaan puhuttu toisillemme mitään. Jotenkin se tuntuu paremmalta kuin itsestään kertominen. Meitä on niin monta, 21! 21 tyyppiä. Se tuntuu tosi suurelta määrältä. En ehkä vielä tajuakaan kuinka suurelta.”
Oon oppinut esittämään kysymyksiä ja pohtimaan vastauksia itseni kanssa, mutta myös yhdessä. Oppinut paremmin näkemään mitä teen ja minkä takia. Silti usein on niin vaikea nähdä asioita, jotka ovat kaikista lähimpänä.
Yhä ratkaisemattomia yhtälöitä:
huone 520 + 1 huonekaveri + x = tämä o n n i
5 aamuherätystä + yölliset keskustelut – hyvät yöunet + apollo + x = hymyilevä väsymys
Oidipus + TOIVO + x = teatteriesitys
2500 muovipulloa + x + x – turha pelko = valmis lavastus
Ennen mä vastasin monesti kysymyksiin ”emmä tiiä”, edes miettimättä sen enempää. Nyt mä oon oppinut ettei kaikkea kannata pitää sisällään, vaikkei vastausta ehkä tietäisikään. Oon oppinut näkemään. Kyseenalaistamaan. Syöksymään! Vaikka matematiikassa ja yhtälöissä oonkin yhä surkea: en uskalla edes laskea kuinka monta päivää koulua on jäljellä. Aika yksinkertainen laskutoimitus.
Aika menee pelottavan nopeasti. Numeroita ei voi hallita. Onneksi kaikkeen ei tarvitse vastausta, sillä vastaukset ei ole aina niitä asioita joita tavoitella.
Oon jo saanut jotain ääretöntä.
-Heli
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti