Teatterikoulutus: Haaave you met [your name]?

Kuva on syksyn kannanottodemoista.

Tiedätkö sen olotilan, kun päässäsi olevat ajatukset muodostavat lähinnä kaksivuotiaan piirustusta muistuttavan sykkyrän? Sen sellaisen värikkään, mistä ei löydä yhtä yhtenäistä viivaa. Pahimmassa tapauksessa se ei ole edes värikäs, vaan sellainen halvalla mainoskuulakärkikynällä tehty.

Tai tiedätkö sen painostavan ja tumman tunteen, kun olet ollut liian kauan yksin neljän seinän sisällä? Aina ei tarvita edes kirjaimellista neljää seinää. Välillä tuntuu, kuin olisit oman pääsi sisällä vankina. Ympärillä huutaa kymmeniä eri ääniä, eikä mistää niistä saa selvää. Pitää päästä ulos.

Ajattelu, pohtiminen, funtsiminen, kelailu, mietiskely, pään sisällä duunailu. Enkä nyt puhu siitä ajattelemisesta, että pitääkö kaupasta ostaa kurkkua vai maitoa, vai molempia. Tarkoitan niitä asioita siellä syvemmällä. Tiedät kyllä. Sitä möykkyä, mitä työnnät vuosi vuodelta syvemmälle mielesi perukoille.

Miksi se pelottaa? Miksi me niin mielellämme pakenemme sitä? Ajatteleminen on meille yhtä lailla automaatio, kuin hengittäminen, mutta emmehän me pidätä hengitystäkään väkisin. Miksi sitten pidättää ajatuksia tai lakaista ne aivokuoresi maton alle. Pääsi sisään mahtuu käsittämätön määrä asiaa. Sen saa sumeaksi, mutta se ei unohda. Eikä pidäkään unohtaa. Ei pidä työntää syrjään omia kelojaan. Kirjoita ne, tee niistä musiikkia, teatteria, puhetta, kuvia. Laula niitä ääneen, puhu ne liikkeenä. Ihan mitä vain.

Ajatuksille ei välttämättä tarvitse selkeitä ääriviivoja. Ei niistä saa selkokieltä kuitenkaan, ennen kuin avaat suusi tai otat kynän käteen ja purat sekasotkua ulos. Eikä aina silloinkaan. Käsialasi on sitä tönkömpää, mitä vähemmän kirjoitat ja sitä eläväisempää, mitä enemmän kirjoitat. Descartesin ”Ajattelen, siis olen”, on kaikessa kliseisyydessään toimiva. Ajattele enemmän, ole enemmän. Ole enemmän sinä.

On äärimmäisen helpottavaa olla ja työskennellä ihmisten kanssa, jotka elävät aidosti samaa sekasortoista mielen maailmaa. Kukaan ei jää katsomaan arvostellen, kun puhut ensin kulmat kurtussa maailmaa uhkaavasta dystopiasta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä loikit pitkin seiniä laulaen kummallisella äänellä. On vapauttavaa, kun voit sen enempää selittelemättä kertoa mielipiteesi Iokasteen itsemurhan syvemmästä tarkoituksesta (Oidipukset pyörii mielessä), halata vieressä olevaa tai alkaa tanssimaan juuri sillä omalla oudolla tyylilläsi.

Pelkäämme liikaa kohdata itsemme ja tuudittaudumme siihen uskoon, että se peilistä takaisin tuijottava otus olet sinä, eikä muuta tarvitse tietää. Tosiasiassa ihminen ei voi, eikä pysty koskaan elämänsä aikana näkemään tai katsomaan itseään kasvoihin. Kaikki kuvat, mitä näet, ovat heijastumia. Parhaiten kohtaat itsesi silmästä silmään, kun annat tilaisuuden päässäsi pyöriville säikeille ja annat niille mahdollisuuden näyttää sinulle, kuka sinä olet.

Päästä ulos, pura, tutki – yhdessä tai yksin. Mitä enemmän käytät siihen aikaa, sen värikkäämmäksi sykkyräsi muuttuu ja sen lankoja on helpompi seurata. Eikä se haittaa, vaikka ne eivät aina johtaisi minnekään. Aina ei tarvitse löytää loppua. Anna itsellesi mahdollisuus tavata sinut, ja anna ihmisten lähelläsi näyttää keitä he ovat. Jos ystäviesi seurassa tekee mieli tehdä kuperkeikka, tee se! Jos bussipysäkillä kuulokkeistasi tulee hyvä biisi, tanssi hyvä ihminen!

-Emma

keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Haaave you met [your name]?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti