Ei minä, vaan me

Se talo, min portilla kilpi on: 
"Tässä talossa tehdään työtä" 
Se talo on pyhä ja pelvoton 
ja pelkää ei se yötä. 
Työs olkoon se suurta tai pientä vaan, 
kun vaan se työtä on oikeaa 
ja kun sitä palkan et tähden tee! 
Työ riemulla palkitsee. 

-Eino Leino 

25.4.2016 20:52
Uusi viikko esityskauden jälkeen alkoi kehotunnilla. Pitkästä aikaa tehtiin kuperkeikkoja, kärrynpyöriä ja voltteja. Viimeksi, kun käveltiin Mustakallion voimistelusaliin, oli maassa vielä lunta. Nyt sitä ei enää ole. Aika menee nopeasti ja kesä lähenee koko ajan.



Vapauttakaa kuningas Oidipus –esitys on nyt jäänyt taa. Tämä viikko menee purkaessa lavasteita. Valo pääsee jo ikkunoista saliin ja kattoon kiinnitetty valkoinen lakanaverkko odottaa jo pakattuna palvelemistaan seuraavassa taideteoksessa. Olo on haikea. Enää ei ole monta viikkoa lukuvuoden loppuun.

Tänään tajusin, kuinka olen jo tottunut tähän elämääni täällä. Alkuvuodesta en tuntenut paikkaa omakseni. Tämä oli muiden koulu. Jatkumolaiset eli vanhat opiskelijat, jotka usein kyläilivät täällä, tiesivät kaiken ja kertoivat muistojaan opistosta. Minä olin vielä kiinni vanhassa koulussani ja tuntui vieraalta kävellä opiston käytävillä, joilla ennen olin kulkenut vain katsojan roolissa. Nyt nämä olivat minun kouluni käytävät, vaikkei siltä tuntunut.

Nyt tuntuu. Kannan varmaan viidettä kertaa samoja kaljakoreja samaa reittiä salista autotalliin. Nämä kaljakorit, jotka olivat ennen Romeo vs Julia –näytelmän lavastusta, olivat nyt minun luokkani esityksen osana. Musakammari, jossa Inge on opettanut monia laulutunneilla, on nyt minun esitystilani tulevilla teatterifestareilla. Pilvilinnan keittiö on otettu haltuun minun luokkani toimesta. Niin. Minun luokkani. Meidän luokka. Ei minun kouluni, vaan meidän koulu.

Kohta me jätämme tämän paikan ja tilalle tulee uudet ykköset ja tänä vuonna myös kakkoset. Pitäkää hyvää huolta meidän koulusta. Meillä tarkoitan nyt meitä kaikkia: luokkaani, jatkumolaisia ja tulevia oppilaita.

Mutta vielä ei ole kaikki ohi, vaan nautimme viimeisistä viikoista yhdessä. Vielä ehtii käydä Las Palmasissa laulamassa karaokea, harjoitella puoleenyöhön asti esityksiä, laulaa yhdessä kevään lauluillassa ja ottaa kädestä kiinni jokaista ystävää ja rakastaa.

Vahvistetaan toistemme olemassa oloa. El pueblo unido, jamás será vencido!

-Kalle

Kaikki on lopulta ihan hyvin Henriikka

22.4.2016 1:06
On sekava pää. Jokin epämääräinen itkettää. Pysähdy. Mitä tunnet?

UUPUMUSTA. Joku väsymyksen luoma apatia pyörii mustana pilvenä ympärillä sumentaen kaiken muun. Se ärsyttää. Haluaisin olla läsnä koko sydämellä, saada ja antaa vielä niin paljon kuin mahdollista. Mutta kroppa huutaa unta ja lomaa.

TURVALLISUUTTA. Täällä on hyvä olla. Missään muussa porukassa en ole saanut tuntea samanlaista pyyteetöntä hyväksymistä. Voin olla kuinka tyhmä, nolo tai ärsyttävä tahansa, ja minua rakastetaan silti. Tiedän, että nää ottaa mut kiinni jos romahdan.

Ja siksi HAIKEUTTA. Apua tämä loppuu ihan kohta. Oidipus loppuu kohta. Kesäkuu tulee, ja minä muutan pois Lahesta. Mitä minä silloin teen? Mitä teen ilman 20 Pilvilinnan käytävillä juoksentelevaa, kilpaa kirkuvaa luokkatoveriani?

YLPEYTTÄ ja ISOA RAKKAUTTA. Ylpeyttä Oidipuksesta. Tää on meidän juttu. Ja onhan tää nyt ihan saatanan hieno ja niin pirun tärkeä teos. Tuntuu etuoikeutetulta saada olla jossain tälläisessä mukana. Suunnatonta ylpeyttä luokkalaisistani. Toivon että nää tyypit saa kaiken mistä ne ikinä unelmoikaan, koska sen ne on ansainnut. Ne on upeita, ne yllättää mut joka päivä. Ja täällä mä saan olla ja oppia niiltä koko ajan lisää. Sydän pakahtuu.

Mutta silti, KATEUTTA. On vaikea sanoa se ääneen. Se hävettää. Kyllä, minä olen teille kateellinen. Myös ylpeä ja onnellinen, mutta tällä hetkellä lisäksi tosi kateellinen. Ihmismieli on jännä, kateushan on aivan turha ja energiaa syövä tunne. Miksen voi olla vain onnellinen ystävieni puolesta? Oma pää on välillä perseestä. Ja pääsykokeet.

Tällä hetkellä vähän liikaa PELKOA ja EPÄVARMUUTTA. Pelkoa tulevasta sooloesityksestä. Mitä minä muka osaan? Pelkoa niistä pääsykokeen perkeleistä. Pelkoa ensi syksystä. Epävarmuutta omista näyttelijäntaidoista ja taiteilijuudesta. Epävarmuutta oman itsen riittävyydestä. Tiedättekö, välillä on rankkaa olla näin taitavien tyyppien ympäröimänä. Liian helposti sitä alentaa itsensä ja tulee sokeaksi omille hyville puolille.

KUNNIANHIMOA. Perkele. Vaikka juuri nyt ryvenkin näyttelijyyteni kanssa pohjamudissa, niin siellä se on silti: kunnianhimo. Ja vaikka tällä hetkellä en tiedä miten, niin vielä minä näytän. Itselleni meinaan. Ei sitä näin helposti periksi anneta kun on jo tänne asti tultu. Perkele.

Huh! Vähän liikaa ajatuksia ja tunteita yhteen pieneen päähän. Mutta siinä se tuli oksennettua.

Ja Henriikka, sinulle haluan sanoa:

Anna itkun tulla.
Tarvitset vain pitkän halin, paljon rakkautta ja pikkuruisen kehuja.
Ja yhden kunnon rykäisyn Oidipusta.

Hengitä. Kaikki on lopulta ihan hyvin. 

-Henriikka