Kun voimattomuus on olemuksesi herra

”Kun huonot päivät päihittävät hyvät

ja kauniit kasvosi vääristyvät

etkä totuuksia osaa ominas pitää

eikä sydämessäsi liikahda mitään

etkä vierelles tahdo kutsua ketään

kun mietteesi mustimmat maan poveen vetää”
– Jarkko Martikainen: Myrsky


Aion nyt puhua rehellisesti ja poiketa Internetin normista luoda itsestämme mahdollisimman edustava imago maailmalle pällisteltäväksi. Sillä tällä nimenomaisella hetkellä on vaikea löytää mitään ”kivaa” tai ”ihanaa” kerrottavaa.

Voin pahoin. Ja minua pelottaa.

Uskoni ja rakkauteni ovat järkkyneet ihmisiin ympärilläni. Olen todella väsynyt. Olen huutanut ja riidellyt, turhautunut ja tuskastunut luokkalaisiini suotta. Olen ollut välinpitämätön ja poissaoleva. Ja horisonttimme: valmis esitys ensi viikon torstaina, näyttää olevan vielä niin sietämättömän kaukana. Epätoivo synkistää mieleni.

Taiteen alttari vaatii jälleen ihmisuhrinsa.

Tämä vuosi on kuin vuoristorata äärettömän rakkauden ja käsittämättömän uupumuksen välillä. Ja tuo uupumus on juuri se, mikä ravitsee egon mustaa liekkiä. Itsekkyys ottaa ihmisestä vallan. Alkaa syyttely. Alkaa vastuun pakeneminen. Unohdan kuuluvani kollektiiviin. Erotan itseni laumastani. 

Vetäydyn.

Näen yhtä luokkalaistani vain silmänräpäyksen verran – kaikilla meistä on kiire, joten emme ehdi kuin vaihtaa muutaman sanasen. Tuntuu etten ole puhunut hänen kanssaan viikkoihin.

”Oot onnekas…sulla on ympärilläs ihmisiä, jotka aidosti välittää susta ja rakastaa sua”.

Vaikka jokainen väsynyt solu kehossani käskee minua huutamaan hänelle vastaan, tiedän että hän on lopulta oikeassa. Ihminen on erehtyväinen ja unohtaa niin helposti perimmäisen tehtävänsä täällä. 

Rakastaa. 

Pysähdyn tutkiskelemaan sitä kaikkea, mitä olemme jo saaneet aikaan. Tässä talossa on tehty työtä! Olemme osoitus siitä mihin ihminen kykenee yhdistyessään. Yksin en ole juuri mitään. Kaikki voima on kollektiivissamme. Ympärilläni on ihmisiä, jotka vahvistavat olemassaoloani. Meillä on vahva pyrkimys muuttaa ihmisten maailmankuvia, uudelleen järjestää heidän suhdettaan olevaan. Me pidämme yllä liekkiä, uskoa elämään. Me näemme mittaamatonta kauneutta toisissamme ja ympäristössämme ja olemme valmiit taistelemaan sen puolesta.

Me luomme toivoa. 

Ja me kutsumme kaikki tuohon suureen sotaan apatiaa ja epätoivoa vastaan, toivon ja rakkauden puolesta.

-Julius