keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Nyt on pakko avautua!

Syksy ei menny ihan niinku Strömsössä. Oli melko rankkaa ja yksinäistä. Rankkuuteen olin varautunut, mutta yksinäisyyden tunteeseen en. Mietin, miten himputissa on mahdollisista että olen yksinäisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni, vaikka ympärillä pörrää 20 ihmistä 24/7. Sitten joululomalla mä sen hokasin.

Olin kokenut ensimmäisen totaalisen lukkotilan näyttelijänä viime kesänä. Ensimmäistä kertaa näyttämö ei tuntunutkaan siltä maailman turvallisimmalta paikalta, jossa on helppo hengittää. Paikalta, jonne pääsyä odottaa malttamattomana saadakseen onnistumisen fiiliksen. Ei, en tuntenut onnistuvani vaan koin olevani huono ja kelvoton näyttelijä. Se tuska ja ahdistus loi sellaisen epävarmuuden minuun, jota en olisi ikinä uskonut kokevani.

Olin haljeta helpotuksesta, kun Teatterikoulutuksen Facebooksivulla julkaistiin nimeni. Siitä kumpusi toivonkipinä, etten minä voi aivan kelvoton olla. Kipinä ei kuitenkaan poistanut salakavalasti valtameren kokoiseksi kasvanutta epävarmuuden möykkyä sisälläni. En tunnista sitä, enkä varsinkaan huomannut sen vallanneen jo mielialaani. Olin alkanut keskittyä negatiivisiin ja väärin asioihin. En tajunnut kuinka jumittunut olin oman pääni sisään. En osannut enää raottaa katsettani nähdäkseni, mitä ympärilläni oikeasti tapahtuu.

Joululomalla onneksi oivalsin epävarmuuden möykyn ja epätoivoisen yrityksen peitellä sitä. Liian isoksi päästämäni möykky kontrolloi minua. Olin sen vanki. Minä olen jumissa ja lukossa - en lainkaan oma itseni.

Miten kukaan voisi nähdä millainen minä oikeasti olen, kun en anna kenenkään nähdä minua sellaisena kuin olen? Nyt on pakko avautua!

 Treeneistä

Tämän päätöksen tehneenä palasin joululomalta. Päätin olla avoimesti ja rehellisesti oma epävarma, rikkinäinen itseni. Suvi, joka ei yritä aina iloita ja miellyttää. Suvi, joka tällä hetkellä on täysin hukassa. Tämän myötä aloin taas havaitsemaan, mitä ympärilläni todellisuudessa tapahtuu.

Tajusin, etten ole osannut olla läsnä hetkessä pitkiin aikoihin - en näyttämöllä enkä elämässä. Ajatukset ovat harhautuneet menneeseen, tulevaan tai siihen miltä näyttäydyn ja miten minun tulisi näyttäytyä muiden silmissä. Ei mikään ihme, etten ole onnistunut lavalla. Olen aina arvostanut näyttelijässä heittäytymistä, jota ei voi tapahtua ilman vahvaa läsnäoloa. Läsnäolo vaatii sitä, että osaa hengittää ja havaita eli yksinkertaisesti kuulla ja nähdä.

Vihdoin pystyin taas hengittämään, keskittymään tähän hetkeen. Näkemään sen tosiasian, etten minä ole yksin. Ympärilläni on kaksikymmentä uskomattoman upeaa ihmistä, jotka säteilevät intoa, valoa ja energiaa. Pikkuhiljaa he palauttivat minut mieleni vankilasta todellisuuteen ja muistuttivat siitä, että kaikki me täällä kamppailemme omien mörköjemme kanssa, eikä niitä kamppailuja tarvitse käydä yksin.

Olen kiitollinen että saan heidän kanssaan oppia, oivaltaa ja ennenkaikkea tunnustaa olevani epävarma ja keskeneräinen. Valmiiksi ei tarvitse koskaan tulla, mutta auki ja avoimena on pysyttävä. Muutoin oppi ja ihmiset eivät tavoita ydintä suojamuurien lävitse.

Kevätkään tuskin tulee menemään niinku Strömsössä, mutta minä aion nauttia kaikkine pyllähdyksineen hullunkuristen luokkatovereideni kanssa, sillä tämmöstä tää elämä parhaimmillaan on!

-Suvi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti