Miks mä oon ollu hetkeäkään huolissani. Kaikki tulee menee niin hyvin. Oon nähny jo pari unta ensi-illasta. Aika fiaskoja molemmat. Timokin sano niissä vaan, että ”pitää pystyä sietään tätä keskeneräisyyttä.” Musta se oli hauskaa.
Luin meidän esityksen rungon nyt ensimmäistä kertaa. Ollaan häärätty omissa pienissä ryhmissä aika tietämättöminä siitä, mitä muut veivailee keskenään. Ja nyt kun mä luin ton aihion, niin multa tipahti useempi kymmenen kiloa harteilta ja kyyneleet valu pitkin poskia.
Jos mä jotain oon tän vuoden aikana saanut kokea niin ylpeyttä. Ylpeyttä mun ystävistä, jotka on niin hienoja, ettei mitään rajaa. Siks kai itkettää nytkin. Oon niin onnellinen ja ylpee. Ja helpottunut.
Palatakseni siihen uneen. Se oli kyllä pirun jännä. Näyttämö oli ulkona, vähän kun sellanen kesäteatteri. Ja lava oli kutakuinkin kokonaan uima-allasta. Sitten me vuorotellen jotenkin rituaalinomaisesti sukellettiin sinne uima-altaaseen ja kaikki alasti - tottakai. Että varmaan sitten enskassa luvassa jotain yhtä maagista. Tai vielä maagisempaa. Kuka tietää?
Äsken ihmettelin, mihin kaikkien parittomien sukkien parit katoaa. Ja nyt ois aika tarttua taas repliikeihin. Aamulla hyppäänkin jo bussiin. Minä ja mun yhdeksän paritonta sukkaa.
Tuli vaan sellanen olo, että oon tosi onnekas, että saan loman jälkeen palata Lahteen. Tekemään taidetta niin, että väsyttää kehoa ja mieltä. Ei varmaan vois olla parempaa.
Lainaankin siis Robinia, aivan kuten kouluun päästyänikin. Parasta just nyt.
-Santra
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti