Ei minä, vaan me

Se talo, min portilla kilpi on: 
"Tässä talossa tehdään työtä" 
Se talo on pyhä ja pelvoton 
ja pelkää ei se yötä. 
Työs olkoon se suurta tai pientä vaan, 
kun vaan se työtä on oikeaa 
ja kun sitä palkan et tähden tee! 
Työ riemulla palkitsee. 

-Eino Leino 

25.4.2016 20:52
Uusi viikko esityskauden jälkeen alkoi kehotunnilla. Pitkästä aikaa tehtiin kuperkeikkoja, kärrynpyöriä ja voltteja. Viimeksi, kun käveltiin Mustakallion voimistelusaliin, oli maassa vielä lunta. Nyt sitä ei enää ole. Aika menee nopeasti ja kesä lähenee koko ajan.



Vapauttakaa kuningas Oidipus –esitys on nyt jäänyt taa. Tämä viikko menee purkaessa lavasteita. Valo pääsee jo ikkunoista saliin ja kattoon kiinnitetty valkoinen lakanaverkko odottaa jo pakattuna palvelemistaan seuraavassa taideteoksessa. Olo on haikea. Enää ei ole monta viikkoa lukuvuoden loppuun.

Tänään tajusin, kuinka olen jo tottunut tähän elämääni täällä. Alkuvuodesta en tuntenut paikkaa omakseni. Tämä oli muiden koulu. Jatkumolaiset eli vanhat opiskelijat, jotka usein kyläilivät täällä, tiesivät kaiken ja kertoivat muistojaan opistosta. Minä olin vielä kiinni vanhassa koulussani ja tuntui vieraalta kävellä opiston käytävillä, joilla ennen olin kulkenut vain katsojan roolissa. Nyt nämä olivat minun kouluni käytävät, vaikkei siltä tuntunut.

Nyt tuntuu. Kannan varmaan viidettä kertaa samoja kaljakoreja samaa reittiä salista autotalliin. Nämä kaljakorit, jotka olivat ennen Romeo vs Julia –näytelmän lavastusta, olivat nyt minun luokkani esityksen osana. Musakammari, jossa Inge on opettanut monia laulutunneilla, on nyt minun esitystilani tulevilla teatterifestareilla. Pilvilinnan keittiö on otettu haltuun minun luokkani toimesta. Niin. Minun luokkani. Meidän luokka. Ei minun kouluni, vaan meidän koulu.

Kohta me jätämme tämän paikan ja tilalle tulee uudet ykköset ja tänä vuonna myös kakkoset. Pitäkää hyvää huolta meidän koulusta. Meillä tarkoitan nyt meitä kaikkia: luokkaani, jatkumolaisia ja tulevia oppilaita.

Mutta vielä ei ole kaikki ohi, vaan nautimme viimeisistä viikoista yhdessä. Vielä ehtii käydä Las Palmasissa laulamassa karaokea, harjoitella puoleenyöhön asti esityksiä, laulaa yhdessä kevään lauluillassa ja ottaa kädestä kiinni jokaista ystävää ja rakastaa.

Vahvistetaan toistemme olemassa oloa. El pueblo unido, jamás será vencido!

-Kalle

Kaikki on lopulta ihan hyvin Henriikka

22.4.2016 1:06
On sekava pää. Jokin epämääräinen itkettää. Pysähdy. Mitä tunnet?

UUPUMUSTA. Joku väsymyksen luoma apatia pyörii mustana pilvenä ympärillä sumentaen kaiken muun. Se ärsyttää. Haluaisin olla läsnä koko sydämellä, saada ja antaa vielä niin paljon kuin mahdollista. Mutta kroppa huutaa unta ja lomaa.

TURVALLISUUTTA. Täällä on hyvä olla. Missään muussa porukassa en ole saanut tuntea samanlaista pyyteetöntä hyväksymistä. Voin olla kuinka tyhmä, nolo tai ärsyttävä tahansa, ja minua rakastetaan silti. Tiedän, että nää ottaa mut kiinni jos romahdan.

Ja siksi HAIKEUTTA. Apua tämä loppuu ihan kohta. Oidipus loppuu kohta. Kesäkuu tulee, ja minä muutan pois Lahesta. Mitä minä silloin teen? Mitä teen ilman 20 Pilvilinnan käytävillä juoksentelevaa, kilpaa kirkuvaa luokkatoveriani?

YLPEYTTÄ ja ISOA RAKKAUTTA. Ylpeyttä Oidipuksesta. Tää on meidän juttu. Ja onhan tää nyt ihan saatanan hieno ja niin pirun tärkeä teos. Tuntuu etuoikeutetulta saada olla jossain tälläisessä mukana. Suunnatonta ylpeyttä luokkalaisistani. Toivon että nää tyypit saa kaiken mistä ne ikinä unelmoikaan, koska sen ne on ansainnut. Ne on upeita, ne yllättää mut joka päivä. Ja täällä mä saan olla ja oppia niiltä koko ajan lisää. Sydän pakahtuu.

Mutta silti, KATEUTTA. On vaikea sanoa se ääneen. Se hävettää. Kyllä, minä olen teille kateellinen. Myös ylpeä ja onnellinen, mutta tällä hetkellä lisäksi tosi kateellinen. Ihmismieli on jännä, kateushan on aivan turha ja energiaa syövä tunne. Miksen voi olla vain onnellinen ystävieni puolesta? Oma pää on välillä perseestä. Ja pääsykokeet.

Tällä hetkellä vähän liikaa PELKOA ja EPÄVARMUUTTA. Pelkoa tulevasta sooloesityksestä. Mitä minä muka osaan? Pelkoa niistä pääsykokeen perkeleistä. Pelkoa ensi syksystä. Epävarmuutta omista näyttelijäntaidoista ja taiteilijuudesta. Epävarmuutta oman itsen riittävyydestä. Tiedättekö, välillä on rankkaa olla näin taitavien tyyppien ympäröimänä. Liian helposti sitä alentaa itsensä ja tulee sokeaksi omille hyville puolille.

KUNNIANHIMOA. Perkele. Vaikka juuri nyt ryvenkin näyttelijyyteni kanssa pohjamudissa, niin siellä se on silti: kunnianhimo. Ja vaikka tällä hetkellä en tiedä miten, niin vielä minä näytän. Itselleni meinaan. Ei sitä näin helposti periksi anneta kun on jo tänne asti tultu. Perkele.

Huh! Vähän liikaa ajatuksia ja tunteita yhteen pieneen päähän. Mutta siinä se tuli oksennettua.

Ja Henriikka, sinulle haluan sanoa:

Anna itkun tulla.
Tarvitset vain pitkän halin, paljon rakkautta ja pikkuruisen kehuja.
Ja yhden kunnon rykäisyn Oidipusta.

Hengitä. Kaikki on lopulta ihan hyvin. 

-Henriikka

Tilannekatsaus

Vuoden alussa tein listan huonoista puolistani.
Suora lainaus päiväkirjastani:

1. Dokaus
2. Aikaansaamaton
3. En tiedä mistään mitään
4. Autopilot
5. En osaa tyytyä
6. En saa ajatuksia kasaan

Ei sillä että ne huonot puolet sitten siihen jäävät, mutta esitin listan kappaleena minä-esityksissä, ja ajattelin että tunnin värssy olisi ollut ehkä raskasta kuunneltavaa. No mitäs on tapahtunut?

1. Vähän päälle 300 euroa kuukaudessa yhdistettynä Timo Raidan opetussuunnitelmaan pakottaa jo itsessään priorisoimaan rahankäyttöä ja vapaa-aikaa. Yritys oli kova lähteä karkeloimaan aina kun aikataulut antavat myötä, mutta oltuani muutaman kerran hapoilla maanantain kehotunneilla, todellisuus läsähti melko konkreettisesti kasvoilleni kun tärinöissä yrittää tehdä voltteja. Ps. Syys-joululoma välillä vietetty alkoholilakko oli 5/5.
Dokaus = Vähentynyt. CHECK!

2. Tänään 13.5, kirjoitan tätä blogitekstiä päivän myöhässä, enkä ollut opetellut tämän päiväiselle puhetunnille tekstiä. Mutta positiivista on, että tämä on ensimmäinen kerta kun deadline paukkuu pakkaselle tämän vuoden aikana! Pitihän se pistää tuplana. Mutta mikä nousee taas esille on Raidan opetussuunnitelma. Kun viettää hektisissä tunnelmissa viikon että saadaan pieraistua esitys kasaan, tuntuu sen jälkeen vapaa-aika absurdilta. Siinä todellisuuden ja epätodellisuuden välimaastossa tulee tehtyä kaikenlaista hyödyllistä ja vähemmän hyödyllistä puolivahingossa. Olen saanut ämpärilistaani tuhottua varsin mallikkaasti: Lukenut kirjoja (5!!!), oppinut jonglööraamaan, oppinut ratkaisemaan rubikin kuution, käsilläseisontaa, freestyle räppiä, tehnyt kappaleita ja kaikkea muuta super jännittävää. Siivonnut olen kolme kertaa. Tämän vuoden aikana olen viettänyt laiskoja viikonloppuja hyvällä omatunnolla.
Aikaansaamattomuus = Parempaan päin. CHECK!

3. Kun viettää aikaa jengissä jossa on kävelevä ja hauska wikipedia, punavuoren kuplasta tullut ihmistuntija, monista eri paikoista ja maista tulleita ihmisiä, kokeneita ja vanhoja tekijöitä, täysin eri tavalla maailmaa näkeviä ihmisiä ja muutenkin siistejä tyyppejä, niin väkisinkin siinä jotain oppii. Mutta mitä, sitä en lähde edes yrittämään sanallistamaan. Mutta kun täältä Z-junalla palaan kultaiseen kotikaupunkiin Vantaalle, tunnen itseni joka kerta paremmaksi kuin aikaisemmin. En parempana ihmisenä tai mitään sellaista, mutta jollain selittämättömällä tavalla fiilis itsestäni, oikeastaan kaikesta on hyvä.
En tiedä mistään mitään = Jotain on tapahtunut. CHECK! 

4. Tämä on tärkein, ja siistein asia mitä olen tänä vuonna oppinut: Minä osaan kirjoittaa. Ei minusta vielä kansalliskirjailijaa tule, mutta vertaillessani ensimmäisiä päiväkirja päivityksiäni viimeisimpiin, muutoksen näkee jo ulkoasusta. Alussa olin hyvin tavoitteellinen kuinka paljon pitää olla kirjaa täytetty tiettyyn aikamääreeseen mennessä, mutta suureksi yllätyksekseni tekstiä on tullut vaikka kuinka ja olinkin jo unohtanut täysin tämän tavoitteellisuuden. Tämä taito on opettanut minua sitomaan itseäni aikaan ja paikkaan missä olen. Opettanut jäsentämään ajatuksia ja tehnyt niistä johdonmukaisempia. Olen oppinut itseltäni valtavasti kun olen kirjoittanut jotain mitä en edes tiennyt ajattelevani.
Autopilot = Minusta on tullut tietoisempi. CHECK!

5. Minua harmitti vielä vuoden alussa etten osaa tyytyä siihen missä olen ja haluan lähestulkoon kaiken. Enpä oikein tiedä mikä siinä niin harmitti, tämähän on vain aktivoiva asia, mikä liittyy myös aikaansaamattomuuttomuuteeni. Kai se oli varmaan joku dilemma tekemisen ja tekemättömyyden välillä. Se etten ole palannut tähän ajatukseen täällä uudelleen kertoo paljon.
En osaa tyytyä = OK?

6. Tässä kohtaa on varmaan hyvä mainita että kärsin armeijan jälkimainingeista. Olin ihan pihalla. Kulttuurishokki oli odotettua suurempi palatessani takaisin pelikentille.
En saa ajatuksia kasaan = Katso kohta 4.

Mihinkäs lopputulemaan tässä päästään? Paljon on tapahtunut ja paljon tulee vielä todennäköisesti tapahtumaan. Koulu tähän asti on antanut paljon odottamattomia asioita, eeppisiä iltoja, riitoja, ja prokkiksia, eikä kaikkea opittua ja koettua varmaan edes ymmärrä kuin vasta vuosien päästä.

En uskonut vielä vuoden alussa että liityn siihen porukkaan joka ylistää tätä opistoa maasta taivaisiin, mutta totta se on: Jotain hyvin kummallista tässä paikassa on.

Taikuutta?
Tämä on minun pintaraapaisu tästä vuodesta, ja olen tullut siihen tulokseen että kyllä jokaisen tulisi käydä tämä Professori xavierin koulu lahjakkaille nuorukaisille + Tylypahka = Lahden kansanopisto. 

Tule tänne ja be blessed.

-Tuomas

Valitse

Elokuussa 2015. Siinä olimme me, 22 toisilleen enemmän tai vähemmän tuntematonta ihmistä. Ryppäässä, josta pitäisi hitsata toimiva ryhmä. Ihan ensimmäisenä aamuna, kun koulu alkoi, kukaan ei saanut puhua. Timo halusi pitää pöydän puhtaana, ettei kellään heti muodostu käsityksiä toisista, ettei kukaan vielä tuomitse.

Kun viettää lukion jälkeen yhdeksättä välivuotta, ja muutenkin asuu lähes 20 vuotta samassa kaupungissa, elämä alkaa väkisinkin vakiintua. Työpaikat, perhe, ystävät, parisuhde ja sen mukana tuomat puolison lapset, ovat kiinni paikassa, Turussa. Näiden sosiaalisten rakennelmien yhdistäminen uuteen kuvioon, Lahteen, ei välttämättä ole täysin ongelmatonta.


 
Ongelmat eivät varsinaisesti vähene, kun sen lisäksi, että minä toin Lahteen itseni, omat arvoni ja kokemukseni elämästä tähän asti, saman tekivät 20 muuta ihmistä. Kaikilla yhtä täysi ja eletty elämä, omat arvomaailmat, elämänkokemukset ja painolastit. Jo siinä yksistään, olisi mahdollisuuksia monenmoisiin törmäilyihin. Mutta onneksi, sen lisäksi, että toimme tänne pelkomme ja epävarmuutemme, toimme myös positiiviset puolemme; ideamme, ajatuksemme ja uniikit toimintatapamme. Avasimme toisillemme mahdollisuuden oppia toisiltamme, mutta samalla avasimme mahdollisuuden tuomita toisiamme.



Ja olemme me tuominneetkin. Mielipiteistä on väännetty, niitä on tuomittu, arvoista on kiistelty, ihan perus käytöstavoista ja ihmisten henkilökohtaisista rajoista on käyty tulikiven katkuista keskustelua. Tuomioita ovat langettaneet kaikki. Egot ovat helisseet useampaan otteeseen ja naamaa on roikotettu. Silti, skismoista huolimatta, uskon joka ikisen meistä valinneen toisilta oppimisen tuomitsemisen yli.



Kyse on nimenomaan valinnasta. Meillä on etuoikeus valita. Valita oppiminen, valita avoin mieli, valita solidaarisuus ja humaanius. Valita ymmärtää ja valita rauha.

Coexisting is possible.

-Sanni

Kevät

Tänään syntyi kevät. Meri suuteli rantansa jäättömiksi. Lokit ovat siipensä pesseet kaukaisten karien keskellä. Taivaan telttakatto oli vielä eilen harmaa. Joku on vetäissyt sinistä verkaa sijaan. Lounatuuli on oppinut puhumaan ja tuo viestejä ihmisille. 

Repäise auki mielesi akkunat, joihin pahantuulen hämähäkki talvisaikaan kutoi verkkojaan. Päästä kaipauksen häkkilintu valloilleen ja anna sen kisailla kaukaisten karien keskellä lokkiparven parissa. 

Anna sen lentää levottomin siivin, kurkine keralla kauas kattojen yli jonnekin, toiseen maailmaan, vainiolle, jotka odottavat, korpeen, jossa elämä herää. Lähetä tunteesi kultakiharaiset lapset tervehtimään kevättä, joka tänään syntyi luonnon sydämessä, auringon säteissä ja ihmisissä. 

Uuno Kailas

Kevät on syntynyt! Taisi tosin syntyä jo tossa viime viikolla, mutta silloin ei ollut vielä aikaa kirjoittaa. Niin on ollut paljon kaikenlaista. Toissa viikolla oli uskomaton ensi-ilta ja humalaiset ensi-iltajuhlat. Viime viikolla olin Tampereella. Tämän hässäkän keskellä en ole ehtinyt tarkkailla kevättä. Tänään häkellyin ulos astuessani; katuja on jo siivottu pikkukivistä!



’’Pyrippä tonne Teakiin vielä muutama kerta ja sano sitten toi sama uudestaan.’’ Oli luokkalaiseni vastaus, kun talvella hihkaisin rakastavani kevättä.



Tän kevään pääsykoerumba alkoi viikko sitten. Kohta koko luokka on ravannut tuolla Tampereella näyttäytymässä raadille. Vaikken haluaisi antaa näille pääsykokeille liikaa tilaa ajatuksissa, ja luokan kesken sovittiin ettei hohkata niistä kouluajalla, niin silti löytää itsensä alati jännittämässä itsensä ja muiden puolesta. Rankaksihan se käy, jos aikoo stressata aina sinne toukokuun lopulle saakka; kevään kauneus peittyy silmissä kutiavan katupölyn taakse. Eikä niissä pääsykokeissa sitten edes pärjää. En ainakaan itse pärjännyt viime torstaina. Kaikki tämä jännittäminen ja kiire näkyi puristeisena suorittamisena. 

Hei, ei anneta pääsykokeiden pilata tätä, taikka seuraavaa kevättä! Huomenna mennään luokan kanssa ulos pelaamaan rymypalloa. Aion tervehtiä kevättä. Tervehtäkää tekin ja repäiskää auki mielenne akkunat! Vain avoimin sydämin me voimme toivottaa elon tervetulleeksi.

-Hilma

Kun voimattomuus on olemuksesi herra

”Kun huonot päivät päihittävät hyvät

ja kauniit kasvosi vääristyvät

etkä totuuksia osaa ominas pitää

eikä sydämessäsi liikahda mitään

etkä vierelles tahdo kutsua ketään

kun mietteesi mustimmat maan poveen vetää”
– Jarkko Martikainen: Myrsky


Aion nyt puhua rehellisesti ja poiketa Internetin normista luoda itsestämme mahdollisimman edustava imago maailmalle pällisteltäväksi. Sillä tällä nimenomaisella hetkellä on vaikea löytää mitään ”kivaa” tai ”ihanaa” kerrottavaa.

Voin pahoin. Ja minua pelottaa.

Uskoni ja rakkauteni ovat järkkyneet ihmisiin ympärilläni. Olen todella väsynyt. Olen huutanut ja riidellyt, turhautunut ja tuskastunut luokkalaisiini suotta. Olen ollut välinpitämätön ja poissaoleva. Ja horisonttimme: valmis esitys ensi viikon torstaina, näyttää olevan vielä niin sietämättömän kaukana. Epätoivo synkistää mieleni.

Taiteen alttari vaatii jälleen ihmisuhrinsa.

Tämä vuosi on kuin vuoristorata äärettömän rakkauden ja käsittämättömän uupumuksen välillä. Ja tuo uupumus on juuri se, mikä ravitsee egon mustaa liekkiä. Itsekkyys ottaa ihmisestä vallan. Alkaa syyttely. Alkaa vastuun pakeneminen. Unohdan kuuluvani kollektiiviin. Erotan itseni laumastani. 

Vetäydyn.

Näen yhtä luokkalaistani vain silmänräpäyksen verran – kaikilla meistä on kiire, joten emme ehdi kuin vaihtaa muutaman sanasen. Tuntuu etten ole puhunut hänen kanssaan viikkoihin.

”Oot onnekas…sulla on ympärilläs ihmisiä, jotka aidosti välittää susta ja rakastaa sua”.

Vaikka jokainen väsynyt solu kehossani käskee minua huutamaan hänelle vastaan, tiedän että hän on lopulta oikeassa. Ihminen on erehtyväinen ja unohtaa niin helposti perimmäisen tehtävänsä täällä. 

Rakastaa. 

Pysähdyn tutkiskelemaan sitä kaikkea, mitä olemme jo saaneet aikaan. Tässä talossa on tehty työtä! Olemme osoitus siitä mihin ihminen kykenee yhdistyessään. Yksin en ole juuri mitään. Kaikki voima on kollektiivissamme. Ympärilläni on ihmisiä, jotka vahvistavat olemassaoloani. Meillä on vahva pyrkimys muuttaa ihmisten maailmankuvia, uudelleen järjestää heidän suhdettaan olevaan. Me pidämme yllä liekkiä, uskoa elämään. Me näemme mittaamatonta kauneutta toisissamme ja ympäristössämme ja olemme valmiit taistelemaan sen puolesta.

Me luomme toivoa. 

Ja me kutsumme kaikki tuohon suureen sotaan apatiaa ja epätoivoa vastaan, toivon ja rakkauden puolesta.

-Julius

Nyt on pakko avautua!

Syksy ei menny ihan niinku Strömsössä. Oli melko rankkaa ja yksinäistä. Rankkuuteen olin varautunut, mutta yksinäisyyden tunteeseen en. Mietin, miten himputissa on mahdollisista että olen yksinäisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni, vaikka ympärillä pörrää 20 ihmistä 24/7. Sitten joululomalla mä sen hokasin.

Olin kokenut ensimmäisen totaalisen lukkotilan näyttelijänä viime kesänä. Ensimmäistä kertaa näyttämö ei tuntunutkaan siltä maailman turvallisimmalta paikalta, jossa on helppo hengittää. Paikalta, jonne pääsyä odottaa malttamattomana saadakseen onnistumisen fiiliksen. Ei, en tuntenut onnistuvani vaan koin olevani huono ja kelvoton näyttelijä. Se tuska ja ahdistus loi sellaisen epävarmuuden minuun, jota en olisi ikinä uskonut kokevani.

Olin haljeta helpotuksesta, kun Teatterikoulutuksen Facebooksivulla julkaistiin nimeni. Siitä kumpusi toivonkipinä, etten minä voi aivan kelvoton olla. Kipinä ei kuitenkaan poistanut salakavalasti valtameren kokoiseksi kasvanutta epävarmuuden möykkyä sisälläni. En tunnista sitä, enkä varsinkaan huomannut sen vallanneen jo mielialaani. Olin alkanut keskittyä negatiivisiin ja väärin asioihin. En tajunnut kuinka jumittunut olin oman pääni sisään. En osannut enää raottaa katsettani nähdäkseni, mitä ympärilläni oikeasti tapahtuu.

Joululomalla onneksi oivalsin epävarmuuden möykyn ja epätoivoisen yrityksen peitellä sitä. Liian isoksi päästämäni möykky kontrolloi minua. Olin sen vanki. Minä olen jumissa ja lukossa - en lainkaan oma itseni.

Miten kukaan voisi nähdä millainen minä oikeasti olen, kun en anna kenenkään nähdä minua sellaisena kuin olen? Nyt on pakko avautua!

 

Tämän päätöksen tehneenä palasin joululomalta. Päätin olla avoimesti ja rehellisesti oma epävarma, rikkinäinen itseni. Suvi, joka ei yritä aina iloita ja miellyttää. Suvi, joka tällä hetkellä on täysin hukassa. Tämän myötä aloin taas havaitsemaan, mitä ympärilläni todellisuudessa tapahtuu.

Tajusin, etten ole osannut olla läsnä hetkessä pitkiin aikoihin - en näyttämöllä enkä elämässä. Ajatukset ovat harhautuneet menneeseen, tulevaan tai siihen miltä näyttäydyn ja miten minun tulisi näyttäytyä muiden silmissä. Ei mikään ihme, etten ole onnistunut lavalla. Olen aina arvostanut näyttelijässä heittäytymistä, jota ei voi tapahtua ilman vahvaa läsnäoloa. Läsnäolo vaatii sitä, että osaa hengittää ja havaita eli yksinkertaisesti kuulla ja nähdä.

Vihdoin pystyin taas hengittämään, keskittymään tähän hetkeen. Näkemään sen tosiasian, etten minä ole yksin. Ympärilläni on kaksikymmentä uskomattoman upeaa ihmistä, jotka säteilevät intoa, valoa ja energiaa. Pikkuhiljaa he palauttivat minut mieleni vankilasta todellisuuteen ja muistuttivat siitä, että kaikki me täällä kamppailemme omien mörköjemme kanssa, eikä niitä kamppailuja tarvitse käydä yksin.

Olen kiitollinen että saan heidän kanssaan oppia, oivaltaa ja ennenkaikkea tunnustaa olevani epävarma ja keskeneräinen. Valmiiksi ei tarvitse koskaan tulla, mutta auki ja avoimena on pysyttävä. Muutoin oppi ja ihmiset eivät tavoita ydintä suojamuurien lävitse.

Kevätkään tuskin tulee menemään niinku Strömsössä, mutta minä aion nauttia kaikkine pyllähdyksineen hullunkuristen luokkatovereideni kanssa, sillä tämmöstä tää elämä parhaimmillaan on!

-Suvi